Jokakeväinen HFMD eli suoraan suomeksi väännettynä käsi-, jalka- ja suutauti (?) tappaa Kiinassa taas ihmisiä tai oikeastaan enimmäkseen pikkulapsia. Kymmenet tuhannet ovat sairastuneet tähän tautiin ja viitisenkymmentä on jo menehtynyt. Viime viikolla oli ensimmäinen kuolemantapaus täällä Shanghaissa. Viime vuonna kouluissa jaettiin ohjeita ja varoituksia taudista, mutta tänä vuonna ei ole tiedotteita vielä jaettu, olisikohan sitten syynä se, että ainakin lehtien mukaan tautiepidemia alkoi jyllätä tänä vuonna tavanomaista aikaisemmin. Mene ja tiedä.

Lilongin vaimo pyöräytti sitten viime viikolla toisen tyttären ilman sen kummempia kommervenkkejä ja kotiin pääsivät jo viikonloppuna. Tänään tiistaina Lilongin pitäisi sitten vielä käydä kuittaamassa velkansa sairaalaan ja hakemassa syntymätodistus. Ihmeempää pettymystä ei kaverin naamalla näkynyt, vaikka kovasti poikaa odottikin ja vaikka kaikki mahdolliset ennusmerkit vatsan muodosta, äidin ruokavaliosta ja mielihaluista ja muista kiinalaisista uskomuksista  vankasti ennustivat poikaa tulevaksi. No, näin kuitenkin kävi ja nyt alkaa sitten Lilongin uuvuttava taival saada tyttö jossain vaiheessa rekisteröityä, jotta hänellä olisi oikeus niihin etuuksiin, joita ensimmäisillä ja laillisilla lapsilla on. Aikaa ja rahaa siihen tulee kulumaan eikä vaikutusvaltaisista ystävistä ja kauniisti paketoiduista lahjoista varmaankaan haittaa ole. Onnea matkaan.

 

Shanghain formulasirkusta tuli käytyä hämmästelemässä männä viikonloppuna aivan sikamaisen karmeassa kelissä. Lauantaina oli vielä upea aurinkoinen hellepäivä, mutta kun sunnuntaina starttasimme kotoa hyvissä ajoin ennen kisan alkua alkoi ensin tihuttaa vettä, mikä sitten käytännössä hissukseen koko ajan yltyi ja ennen kisan alkua olimme jo aivan läpimärkiä, vaikka mukana oli sateenvarjot ja sadehupparit sun muut varusteet.

Ja mistään sirkuksesta ei kyllä ollut tietoakaan. Porukkaa oli liikkeellä radan ympärillä kyllä melko paljon ja silmiinpistävän paljon oli joukossa Suomen lippuja, muita lippuja ei juuri näkynytkään. Ja mikä hämmästyttävintä, hyvin usein tuota Suomen lippua kantoi – kiinalainen! Ja monen poskeen oli vielä maalattu Suomen lippu, olipa muutama kiinalainen  tyttö kirjoittanut toiseen poskeen vielä että KIMI.

 

Kiinalaisia Suomifaneja

Ja vielä yksi, toisella puolella luki jotta KIMI

Stadionin alueella ei tapahtunut ennen kisaa oikeastaan mitään mielenkiintoista. Kaupustelijoita oli kintereillä jos jonkinlaista taas kerran, meillekin saivat huijattua yhden MacLaren- ja yhden Ferrarilippiksen, hinta 2 euroa kappale, virallisessa Formulakrääsä-Shopissa lippiksiä kaupattiin 35 euron hintaan. Muita myyntihittejä olivat erityisesti korvatulpat ja muoviset kertakäyttösadetakit, joita olikin sitten kisan päätyttyä katsomoiden reunat kirjavanaan valtavissa mytyissä liejun keskellä yksinäisinä ja hylättyinä. Kaljakaupustelijoita heilui siellä täällä aidan ulkopuolella sixpäkkeineen ja purnukat vaihtoivat kätevästi omistajaa aidan läpikin. Joissakin formulasirkusteltoissa ihmiset ihailivat vanne- ja rengaspinoja (miten mielenkiintoista) tai ottivat osaa formulalimbokisaan (vielä mielenkiintoisempaa) tai sitten jonottivat formulakieputtimeen (aivan äärimmäisen mielenkiintoista).

 

Elämän kohokohta - päästä formulalimboilemaan

Suomalaisia kisaturisteja kohottamassa kisafiilistä - suoraan purnukasta

Itse kisahan oli sitten sateen turmelema torso. Näin ensikertalaiselle ja mahdollisesti myös viimekertalaiselle formulasirkusturistille mahtavin kokemus oli kuitenkin kuulla autojen äänet livenä, sillä moottoreiden korkea ja kimeä ulvonta sekä erityisesti Red Bull-tallin autojen takaosassa olevasta suuttimesta tuleva pauke ja rätinä autojen vaihatessa pienemmälle mutkaan hidastettaessa olisi kenties saanut sukkia hieman jaloissa pyörähtelemään, elleivät ne jo siihen mennessä olisi olleet aivan litimärät ja jo ihan itsekseen ja omia aikojaan lotisseet keskenään aivan yhtä litimärissä lenkkareissa. Ja olivathan ne autot paljon isomman näköisiä kuin telkkarista katsottuna.    

Tapahtumien seuraaminen ei ollut sekään aivan yksinkertaista. Meidän katsomomme sijaitsi kyllä melko hyvässä paikassa, mistä näki autot jo kaukaa ja meidän kohdalla oli todella tiukka U-mutka, mihin autot joutuivat kunnolla hidastamaan ampaistakseen sitten taas liikkeelle, joten autoista ehti nähdä muutakin kuin vain ohi vilahtavan siluetin. Radalla oli kyllä tv-skriini, mutta se oli liian pieni, kuva kyllä näkyi melko hyvin, mutta tekstitys ei, joten piti sitten lähinnä arvailla, että kuka tuli varikolle ja kenen etusiipi lensi taivaan tuuliin. No, saatiinhan sitä seurata kuitenkin aivan aitiopaikalla ja vielä livenä, kun Nelson Piquet pyörähti ulos aivan nenän edessä ja auton kappaleita lenteli ilmassa pitkin stadionia. http://www.city.fi/antitv/klippi/25740/

Herra Wu, autokuskimme, jäi uskollisesti meitä odottelemaan hieman syrjemmälle stadikan ulkopuolelle, mutta ajattelemattomuuttaan kaveri oli jättänyt autonsa tienvarteen nurmikolle, mikä sateen jatkuessa ja jatkuessa muuttui pikku hiljaa pehmeäksi mutavelliksi. Ja siitähän ei autoa sitten saatu irti kirveelläkään. Kahden ihmisen voimin tuollaista pakua nyt ei työnnetty minnekään, eikä varsinkaan, kun herra Wu ulvotti renkaita sen verran kiukkuisesti, että ne upposivat samantien mutaan akseleitaan myöden. Eivät auttaneet viereiseltä rakennustyömaalta pöllityt tiilenpalat eivätkä apuun värvätyt ohikulkijat, eivätkä myöskään viereisen ihan yhtälailla mutaan juuttuneen auton matkustajien apu. Puolentoista tunnin turhan yrittämisen jälkeen, kun olimme jo entuudestaan läpimärkiä ja nyt myös yltä päältä mudalla kuorrutettuja, ei auttanut muu kuin pyytää sattumalta tai sitten pettämättömiä liikemiesvaistoja osoittaneelta hinausautokuskilta 500 rämpylän edestä hinauspalveluita. Kotiin pääsimme sitten kuitenkin, aikataulusta myöhässä, märkinä ja mutaisina.

Paska reissu, mutta tulipahan tehdyksi. No, Walpurin päiväksi on sitten liput Singaporen koneeseen. Eiköhän ne  kelit siittä sitten parane.