Maanantaina 17.11.  aamulla oli lento Etelä-Kiinaan Guangzhouhun (Kanton). Aamulla seiskalta HongQiaon kentällä oli kuitenkin niin tajuton ryysis, että emme yksinkertaisesti saaneet itseämme ajoissa tsekattua koneeseen, joten aamukiireet olivat siltä osin ohi. Saimme sentään lipun yhdentoista koneeseen ja jättämällä lounaan väliin ehdimme kuin ehdimmekin, hieman myöhässä tosin, hoitaa tuon päivän ohjelmamme kunnialla läpi.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kantonista ei juuri mitään jäänyt mieleen, mitä nyt taas taksin ikkunasta ehti hieman ulos kuikuilla, ohjelma kun oli tyypillisen duunimatkan perusversio eli asiakas-hotelli-illallinen (kaamee nälkä) – vartin happihyppely hotlan ympärillä – nukkumaan – herätys – aamupala – seuraava asiakas – matka jatkuu......

 

Sen verran sentään jäi mieleen, että ilmasto on täällä varsin miellyttävä, subtrooppinen, ja vaikka elettiin marraskuun puoliväliä, päivällä lämpötila kohosi edelleen hellelukemiin. Koneesta kun astui ulos, vastaan pamahti miellyttävän lämmin ja hieman kostea ilmamassa.

 

Omien tökkivien businesten lisäksi puheenaiheena asiakkaiden ja muiden kanssa yleensäkin on tietysti talouden tilanne ja miten se kenelläkin vaikuttaa ja vaikuttaahan se – kaikilla tuntuu olevan jarru pohjassa. Muutos lokakuun alussa päättyneen kansallispäivän loman jälkeen on nimittäin ollut suorastaan hirvittävä. Kaikilla on varastot täynnä, tavara ei liiku, käteisestä on pulaa, tuotanto supistunut kautta linjan 30%, omat saatavat ovat kuukausia myöhässä, toisaalta myös hintojen lasku on ollut roimaa, joillakin lähentelee jo 50% ja erityisesti täällä Kantonissa lukuisat vientiin keskittyneet lelu-, elektroniikka- yms. tehtaat ovat kokonaan sulkeneet ovensa ja paiskanneet tuhansia ja taas tuhansia maaseudulta tulleita siirtotyöläisiä kilometritehtaalle. Ja kaikki tämä on tosiaan tapahtunut lähes silmänräpäyksessä.

 

No, siitä huolimatta jatkoimme sitten vielä aivan etelärannikolle Helmijoen suuhun Zhuhaihin, kiinalaisten rakkauden kaupunkiin ja varakkaiden kiinalaisten talvehtimisseudulle. Aivan tarkasti ei selvinnyt, mikä kaupungista tekee rakkauden kaupungin, mutta ainakin maksullista sellaista täältä kuulema saa ja todella runsaasti ja edullisesti, siitä kiinalaiset olivat liikuttavan yksimielisiä, mutta kyllä tänne ihan oikeatkin rakastavaiset kuulema usein kuherruskuukautensa tulevat viettämään. Ja koska Macao, Hong Kong, Kanton ja pari muutakin vaurasta kaupunkia ovat vain kivenheiton päässä, on tänne muodostunut erikoinen varakkaiden businesmiesten kakkosvaimojen (er nai) yhteisö eli liikemiehet tulevat tänne toisinaan viikonlopuksi tai pidemmäksikin aikaa hakemaan vaihtelua ja monilla heistä on täällä tosiaan toinen perhe eli kiinalaisittain vaimo ja yksi lapsi. Paikallinen kakkosvaimo tietää tasan tarkaan tilanteen ja on hommaan ryhtynyt käytännössä taloutensa turvaamiseksi, ykkösvaimot eivät asiasta välttämättä tiedä mitään. Mutta tasa-arvo toimii täälläkin ainakin jollain tavalla, sillä etenkin Macaosta, mikä on vain kävelymatkan päässä, saapuu tänne vanhempia naisia hakemaan piristystä arkeen nuorten poikien kanssa eli jokaiselle tuntuu olevan jotakin. Tämä kaikkiko sitten tekee Zhuhaista rakkauden kaupungin, mene ja tiedä?

 

Koska Macao tosiaan oli aivan nurkan takana, oli sielläkin sitten ihan pakko piipahtaa pikavisiitillä, vaikka aikaa ei tosiaan ollut kuin tiistai-ilta. Macao on tänä päivänä erityisesti kiinalaisten uhkapeliharrastajien ja shoppaajien taivas, tai sitten helvetti, miten sen nyt ottaa, sillä kasinoita, hotelleja ja muuta loistoa, neonvaloja, luksuskauppoja, kultaa ja kimallusta, ravintoloita sun muuta täällä on kyllä yllin kyllin mutta sen sijaan, kun parin tunnin dallaamisen jälkeen olisi yksinkertaisesti halunnut istahtaa pubiin tuopilliselle, niin niitäpä ei ainakaan mun parin kolmen tunnin retken aikana sattunut silmään yhtä ainutta. Pakko oli sitten ostaa juotavaa suoraan kaupan kylmiöstä, jonkun hotlan tai kasinon aulabaarista. Fucky-massage –mainoksia kyllä oltiin jakelemassa vähän siellä sun täällä ja monet nuoret, hyvännäköiset, hyvin, mutta eivät provosoivasti pukeutuneet naiset katselivat pitkään ja vinkkasivat silmää aivan keskellä jalkakäytävää ja ihmisvilinää, liiketoimet kai heilläkin mielessään.

 

Rajamuodollisuudet kävivät varsin sutjakkaasti suuntaan jos toiseenkin. Riittää, että täytät yhden lipukkeen ja vilautat passisi leimattavaksi ja raja on auki, siis EU-kansalaiselle, tavallinen kiinalainen ei tänne kuten ei Honkkariinkaan pääse ilman viisumia, joten minäkin jouduin tekemään tämän lyhyen retkeni yksin. Macaon puolella odottaa tilausajobusseja, jotka kiikuttavat pelihaluiset suoraan mikä mihinkin kasinoon, takseja odottaa jonossa ja rahanvaihtokioskeja on siellä täällä, vaikka täällä kuulema ainakin jossain voi maksaa rämpylöilläkin.

 

No, parilla kasinollakin oli tietty pakko käydä, mutta pelaamaan en ryhtynyt, mitään mielenkiintoa asiaan kun ei ole enkä edes suurinta osaa näistä peleistä edes olisi osannut pelatakaan. Haahuilinpa vaan jonkun aikaa aikani kuluksi ja hämmästelin, kun jengi heitteli tuhannen Macaon dollarin seteleitä tai pelimerkkejä (satakunta euroa) tiskiin ilmeenkään värähtämättä.

 

Lisboa-casino Macaossa